Kesäkoto

Suomen lomalla kävi ilmi kaikenlaisia asioita, muunmuassa se että blogia lukee myös moni sellainen tuttu tai sukulainen josta en tiennyt! Tietysti makuja on yhtä monta kuin on lukijoita - yksi tykkää vauva- tai taaperojutuista, toinen remontti- tai sisustelujutuista ja kolmas lukis mieluiten pelkästään Itävaltaa, ulkosuomalaisuutta ja täällä päin Eurooppaa asumista käsitteleviä postauksia (ja joku vain lähinnä katselee kuvia). Ajattelin nyt ilahduttaa jälkimmäistä katrasta, muut toivokoon aihetta jos on jotain tiettyä mielessä!

Moni on varmaan ihmetellyt miksi me muutettiin remonttia pakoon juuri tänne, paikkaan josta en ole tainnut sanoa yhtäkään positiivista asiaa koko kahden kuukauden aikana. Suurin syy on tietysti raha, yllättäen, kun kyseessä olen minä. Koska tämä talo on Stefanin työpaikan omistuksessa ja työntekijöille kuuluu ilmainen asunto, ei meidän tarvitse maksaa muuta kuin tuolle tässä asumisoikeudella asuvalle mummelille parisataa kuussa vedestä ja sähköstä! Eli ei mitään! Tai no, toki aika paljon sais tuon eteen kuluttaa, mutta siis Tirolin hintoihin verrattuna ei mitään joten sen maksaa ihan mielellään.

Nyt aion siis muuttaa tämän negatiivisuusasian ja näyttää teille samalla minkälainen tämä meidän väliaikaiskotimme onkaan, siis ympäristöltään! Sisältä en ole ottanut montaakaan kuvaa, koska 70-luvun sisustus Tirolissa ei näytä yhtään sen häävimmältä kuin Suomessakaan... Mähän säikähdin aikalailla kun ensimmäisen kerran täällä käytiin koska jouduttiin kiertämään St. Johannin kautta, onneks sitten selvisi että tuosta pääsee oikotietä isolle tielle autolla alle minuutissa ja siinä on myös bussipysäkit kummallakin puolella tietä.

St. Johanniin on siis kävellen noita pienempiä teitä pitkin noin viiden kilometrin matka, mutta reitti on niin ihana että sen hilpaisee ihan huomaamatta! Meille kotiin, raksalle, on myös lähes saman verran mutta se taas sisältää niin paljon nousua että vaunuja työntäessä alkaa näin tukevalla naisella aina masu vähän kiristyä ja puna nousta naamalle. Onneks Lucas myötätuntopuuskuttaa mun kanssa isoimmissa mäissä, kilttiä minusta...

On kotiin/raksalle päin mentäessä myös onneks pari alamäkeä!

Kuten olen maininnut, tämä on tosiaan tällainen oikein perinteinen tirolilainen Bauernhaus, maalaistalo. Ylin kerta on kokonaan meidän käytössä, Lucas aina kylpee parvekkeella! En tiedä kuinka moni tuntee sarjan Vuoristolääkäri (täkäeurooppalaiset: ZDF lauantaisin klo 19:25 ♥), mutta sitä kuvataan meidän kylässä ja kuvaustiimi oli joskus käynyt kysymässä myös tältä meidän vuokramummelilta saisivatko he kuvata täällä. Frida oli sitten käskenyt ne Stefanin pomojen luokse jonka jälkeen heitä ei enää näkynyt, joten eivät tainneet päästä rahasta sopimukseen!

Meidän ei tokikaan tarvitse päivittäin täältä poistua, koska landellahan on kuitenkin paljon aktiviteetteja, esimerkiks mustikoiden tai vadelmien poimiminen, leikkikenttä ja monet eri purot! Tai no, kaikki on tuota samaa puroa, mutta se on kilometrien mittainen joten sen varrella on tietysti myös tuhat eri kivaa paikkaa. Lisäks tossa parin kilometrin päässä olis myös Gasthofin ravintola, mutta siellä ei olla vielä käyty.

Lisäksi Frida-mummolla on hauskoja kanasia (joiden luomumunia meilläkin syödään) sekä hulvaton Garfield-kissa jonka kanssa Lucas on hyvä ystävä, niistä lisää kuvia myöhemmin!

Viidessä vuodessa nämä maisemat on muuttuneet mulle ihan tavallisiksi, huomaamattomiksi - ihankuin vesistöt suomalaisille, joita mä taas aina ihastelen. Suomilomien jälkeen menee pari päivää huokaillessa kuinka kaunista Tirolissa onkaan, kunnes se taas unohtuu. Tänä kesänä olen kuitenkin yrittänyt katsoa ulos sillä silmällä vähän useammin jotta se kauneus ei aina jäisi arjen jalkoihin.

Koska hei, kyllä täällä vaan on kaunista, myös näin kesällä ♥ Ihanaa viikkoa kaikille !

Kolme neljännestä

Oho, miten tässä näin kävi! Raskausviikkoja täynnä jo kolmekymmentä ja enää kymmenen (toivottavasti) jäljellä! Moni on jo tässä vaiheessa ihan kypsä koko odotukseen, minä en! Mun puolesta beibi saa pysyä yksiössään vähintään sinne laskettuun aikaan asti, katsotaan sitten millä mallilla remontti on - jos näyttää hyvältä, saa jäbä ulostautua (mieluummin myös nopeammin kuin isoveljensä). Jos ollaan edelleen tässä tilanteessa (en edes tiedä missä esimerkiksi vauvan kehto on, koska meidän tavaroita on 3-4 eri paikassa), voi se vielä jatkaa odottelua!

Mitään merkkejä ennenaikaiseen synnytykseen ei onneksi ole, tiesi lääkäri eilen kertoa. Kaikki oli muutenkin perfekt, sekä vauvalla että mamilla. Mitä nyt vähän järkytyin omista kiloistani, mä kun olen tähän asti katsonut vaa'an sijasta pelkkää peiliä joka ei ole säikäyttänyt vielä ihan noin pahasti - painan yhtä paljon kuin viimeksi synnärille lähtiessä ja vielä olis tosiaan yksi neljännes jäljellä, kääk! Beibin paino kuulosti musta myös hurjalta johtuen siitä että viimeksi se oli vain puolikiloinen, mutta 1390 g on juuri sopiva näille viikoille.

Helle on vähän hellittänyt joka on näin tukevalle ihmiselle erittäin suuri helpotus. Muutenhan mä olen voinut mainiosti, mutta kun varjossakin on 35 astetta lämmintä ei se hyvinvointi paljoa lohduta kun hiki valuu ilman että tekis yhtään mitään. Erikoista oli tosin se että sain nukuttua ne trooppisimmatkin yöt ihan ongelmitta! Tai no, eipä se mikään kovin suuri erikoisuus ole, varsinkin kun hemoglobiinikin on laskenut sataan niin uni maistuu kyllä aina kun mahdollista.

Vauva on paitsi terve, myös erittäin liikkuvainen, välillä tuntuu että jopa vähän liiankin! Mutta eipähän tarvitse miettiä onko kaikki hyvin, se kyllä ilmoittaa itsestään ihan jatkuvasti. Seuraava lääkäri mulla onkin vasta viiden viikon päästä, toivottavasti aika matelis! Alkaahan tämä pallo olla jo nyt vähän ikävä kantaa, mutta mitä vain kunhan remontti valmistuu ajallaan. Tiedossa ei tosin ole mitään miksi ei valmistuisi, mutta never know! Huokaisen sitten kun ollaan taas kotona, jota en millään malta odottaa! Sen voimalla jaksan odottaa vielä beibiäkin nämä pitkät viikot!

Tosihikeväsekoitus

Puh! Ei riitä että on kuuma, on myös kiire! Outo ajatella että kotiinpaluusta on jo melkein kolme viikkoa, ei mitään hajua minne kaikki päivät on jälleen kerran hävinneet koska justhan me nautiskeltiin Suomen antimista. Sitten jos sattuiskin olemaan aikaa istua tässä, tapahtuu jotain odottamatonta - läppäri ei lähde päälle (siitä on ilmeisesti hajonnut virtajohto jonka kanssa aika pitkään kituuteltiin kunnes otettiin anopin kone lainaan) tai Stefan tuleekin yllättäen tunnin etuajassa töistä (joka tosin on pelkästään positiivista).

Ei meidän kiireet ole taaskaan olleet mitään jännittäviä, lähinnä remonttiin liittyviä ja vielä sitäkin paljon tylsempien asioiden hoitoa, mullahan kun alkaa ihan kohta Mutterschutz, äitiysloma! Tuntuu että Suomessa tyyliin kaiken voi hoitaa Kelassa, täällä on tuhat erilaista virastoa ripoteltuina ympäriinsä joista yhteen mennessä saa (lähinnä bussien aikataulujen vuoksi) aikaa varata kokonaisen aamupäivän olematta silti varma saako asiaa hoidettua just sinä päivänä. Osa on St. Johannissa ja osa Kitzbühelissä, tosta meidän pienestä kylästä ei löydy kuin Gemeindeamt. Onneks Kitziinkin pääsee junalla alle kymmenessä minuutissa! Hoitelen asioita mieluummin silloin kun Stefan on töissä ettei meidän tarvitse kuluttaa sen vapaita sellaisiin tylsyyksiin.

Mutta ei mun teille mistään tylsyyksistä pitänyt tulla kirjoittelemaan vaan esimerkiks remontin edistymisestä, koska tuntuu että on taas tapahtunut sata ja yksi ihanaa asiaa! Ehkä kaikista kivoin on se että meillä on jälleen IKKUNAT! Koko raksa näyttää hetkessä hurjan paljon valmiimmalta kun reikien tilalla on ihan oikeat ikkunat laseineen. Lisäksi koko talo on täynnä jo ihan valmiiksi asennettuja putkia, ne näyttää musta kyllä vielä jokseenkin keskeneräisiltä... En nyt osaa sanoa kuinka paljon vielä uupuu koska Stefan on töissä, mutta voiton puolella ollaan aivan varmasti! Se myös tahtois kirjoittaa mun kanssa jopa ihan oman remonttipostauksen MIEHIÄ varten, mutta toistaiseks ei olla löydetty vielä sopivaa aikaa, haha.

Ja hups, taas mä unohdin kaiken mitä mun piti viime ajoilta kertoa, ei tää kuumuus sovi mun päälle! Mutta! Oon helteestä huolimatta muuttunut edes vähän enemmän kesäihmiseks, ehkä siks että meillä on täällä landella paljon metsää ja viileitä vuoristopuroja jonne lähteä myös tätä kevyttä 28 asteen sisälämpötilaa pakoon. Ollaan Lucaksen kanssa käyty useasti myös keräämässä mustikoita, niitä on kaikki puskat ihan täynnä. Suurin osa turisteista liikkuu fillareilla joten ei niillä ole aikaa napostella edes ihan teiden vieressä kasvaviakaan marjoja!

Lucas on oppinut kamalasti kaikkea uutta, paitsi uusia sanoja, myös alkanut pottailemaan! Ihan itse, vapaaehtoisesti, innoissaan! Kyllä kannatti odottaa näin pitkään, on tämä ollut helppoa! Koska aika harvaa (lähinnä varmaan ainoastaan niitä kenen omalla taaperolla on samat hommat menossa) kiinnostaa muiden ihmisten eritteet, jätän tämän aiheen näin sikseen ja sanon vaan että me happy, luulin että se kestäisi ikuisuuden. No okei, aika kauanhan siihen tässä hitaudessa menikin, mutta eipä meillä mikään kiire tämän asian kanssa ole ollutkaan (eikä ole). Lucas saa ihan oman postauksensa mahdollisimman pian!

No mutta, nyt Stefan tulikin taas jo töistä joten jätän tämän nyt taas tähän joka on ehkä ihan hyväkin, alkoi lähteä tämä sillisalaatti jo aika käsistä sekavuudeltaan! Meillä on nyt tosiaan tämä anopin läppäri, joten voi olla että skypekin toimii tällä, kokeillaan tänä iltana siukun kanssa, ihan vain muillekin tiedoks! Ihanaa viikonloppua kaikille!

Ainiin, meillä olis tässä myös ihan pieni homma valita talon ulkoseiniin tulevat värit! Lähemmäs 800 vaihtoehtoa, onnea ja menestystä meille, pitäiskö vetää arvalla?

Suomitulva

Siinä missä lämpö ja aurinko on vihdoin löytänyt myös Suomen, on meille saapunut oikein kunnon sadekausi! Ei kyllä haittaa mua kovin paljoa, koska johan niistä helteistä taas jo kärsittiinkin. Alkuviikosta reippailin St. Johanniin reilun viiden kilometrin matkan ja mietin että onpas kiva kun on niin viileää ettei tule edes hiki - niin, perillä pankin mittari näytti sitten 27 astetta... että oli ollut tosiaan hieman liian lämmintä kun tollainen lukema tuntuu miellyttävältä.

Ennen Suomen reissua moni sieltä sanoi että "täällä on vähän viileämpää". Koska on kesä, oletin sen tarkoittavan jotain 15-20 astetta ja lähtöpäivän aamuna vedinkin ihanat, uudet kukkasandaalini jalkaan, mutta päälleni myös villatakin - jos tosiaan olis vain joku 15 astetta niin vois tulla kylmä! Lentokoneen saavuttaessa Itämeren kuulutti kapteeni sään olevan Helsingissä pilvinen, lämpöä NELJÄ astetta. Siis neljä astetta? Juhannusviikolla? Kyllähän kaikki tietää Suomen kesän olevan arvaamaton, mutta kuulutuksen jälkeen ei vierustoverin, 40 vuotta ulkomailla asuneen suomalaisnaisen, kanssa oikein tiedetty olisko pitänyt itkeä vai nauraa!

Kuten todettua, mä en ole helteen ystävä, mutta alle kymmenen oli jo hieman liian vähän jopa mulle koska matkalaukussa oli pelkkiä kesähepeneitä (jotta olisi tilaa tuoda paljon tuliaisia). Onneksi mun siskorakas sitten lahjoitti mulle kasan lämpöisiä vaatteita! Juhannushan oli kylmin 30 vuoteen, mutta silti oli vähän tyhmää että jos minä mainitsin jotain tästä hieman, no, koleahkosta kelistä, saattoi jonkun suusta kuulua "no ei teilläkään aina aurinko paista!". Mutta jos joku muu heitti jotain, oli se ihan okei. Tietysti.

Noo, tästä sääepäkohdasta huolimatta meidän tunnelma oli lämmin - syötiin jopa joka kerta ulkona, koska koko juhannuksena satoi ihan muutamat hassut kerrat ja jos se sattuikin yllättämään juuri syödessä, siirryttiin vain ansarin suojiin. Vietettiin siis koko viikonloppu viime vuoden tavoin mun mummoni luona sukulaisporukalla ja kuten todettua, tunnelma pysyi mahtavana, eihän kylmä sää ole kuin asenne- ja pukeutumiskysymys! Mä olin unohtanut itkuhälyttimen kotiin mutta onneksi aattoiltana sattui tulemaan just hyvin jalkapalloa niin että jos Lucas oliskin sattunut heräämään mun saunoessa niin sisällä olis ollut ihan elävät itkikset!

Juhannukseen kuului siis kaikenlaista kivaa ja sunnuntaina takaisin "kaupunkiin" palattuamme jatkettiin samalla linjalla kun saatiin muutama ihana tyyppi kylään. Kaksi viikkoa on pitkä aika olla erossa siitä omasta miehestä, mutta se, kuinka paljon siinä onkaan aikaa viettää kaikkien niiden ihmisten kanssa joita ei muuten koskaan näe on mahtavaa! Tammikuinen viikon reissu oli aivan liian lyhyt ja stressinen, tällä kertaa saatiin ottaa vähän rennommin ja ehdittiin nähdä joitain pupusia jopa useampaankin kertaan.

Lucaksella oli vähän nukahtamisvaikeuksia lähes joka iltana joka on tietysti täysin ymmärrettävää - vieras paikka jossa on vieläpä ihan valoisaa, meillä kun on myös päiväunille mentäessä pimeää! Mutta muuten uniongelmia (tai muitakaan kovin suuria ongelmia) ei ollut, oltiin aika lomamoodilla kun nukuttiin joka aamu herätyskellosta huolimatta vähintään kahdeksaan, normaalisti yhdeksään... Kotona kun heräillään aina seiskan pintaan niin tuntui että päivä oli melkein jo ohi kun nukkui yhdeksään asti, kerran missattiinkin yhdet treffitkin sen takia!

Ehdittiin silti tehdä vaikka ja mitä, esimerkiksi:

Leikkimään poikaleluparatiisissa ihanien poitsujen kanssa!

Hellimään monia eri eläimiä!

Tekemään vähän kaivinkonehommia papan kanssa!

Tutustumaan ihkauuteen syötävään: herneisiin! Kysyin joskus Stefanilta eikö täällä syödä herneitä tällain ja se vaan jäi ihmettelemään että kuka muka haluaa syödä raakoja herneitä! Toin sille sitten kaksi litraa näytille, mutta sain syödä ne onneks itse kun ei se oikein tajunnut mikä niissä on niin ihmeellistä!

Leikkimään tädin luona serkun ja serkkupuolten kanssa, siellä oli niiiin paljon tilaa!

Lisäksi oltiin myös hurjia ja käytiin jopa saunomassa! Lucas ei viime kerralla oikein välittänyt siitä joka mulle sopi hyvin, mäkin oon ainoastaan sellainen sosiaalisaunoja jolle riittää tämä kerta, pari vuoteen mainiosti. Tälläkertaa viihdyttiin siellä kuitenkin hyvinkin pitkään, molemmat!

Saunanraikkaat Lugi ja mummo!

Kuvat kertovat varmasti kuinka ihana loma meillä oli, sitä kuinka inhottavaa hyvästien jättäminen taas kerran oli, ei varmasti tarvitse edes kuvailla. Mutta ikävät fiilikset katosivat kyllä jo heti Helsinki-Vantaalla kun sain vihdoin sanoa Lucakselle että nyt mennään kotiin, Papan luokse. Kuten jo totesin, kaksi viikkoa on pitkä aika olla erossa toisesta - ei pelkästään mulle, vaan myös Lucakselle! Enkä osaakaan sanoiksi pukea sitä kuinka ihana kohtaaminen meillä Münchenin kentällä oli tai sitä kuinka ihana musta oli jälleen nähdä nuo kaksi yhdessä ♥ Kiitos vielä kaikille ketkä meitä kestitsi, auttoi, lahjoi tai ihan vain viihdytti! Olisitte aina tervetulleita meille kun tulisitte vaan, varsinkin sitten syksyllä kun meillä on vierashuonekin! Pus!

Kämppiksenä anoppi

Meidän itkuisesta muutosta tänne metsän keskelle on kulunut jo puolitoista kuukautta - nyt jäi multakin ihan suu auki että häh, niinkö kauan! Joo'o, puolitoista kuukautta siitä kun mietin kauhuissani kuinka hirveä kesästä tulisi, voisinko sanoa viihtyväni kotona seuraavan kerran vasta kun päästään muuttamaan takaisin oikeaan kotiin. Ei me vieläkään sanota tätä kovin usein kodiksi, mutta on täällä ihan kiva asua! Kiitos mun keväisen negatiivisuuden, on tämäkin ollut mieluisa yllätys!

Ehkä se hurjin huoli mulla oli se, miten ihmeessä voisin selviytyä asumisesta yhdessä anopin kanssa! Olen kirjoitellut jo aiemmin tästä aiheesta, joten en nyt taas avaudu siitä kuinka hyvä tuuri mulla onkaan appivanhempien suhteen käynyt, vaan siitä, millaista meidän yhteiselo on ollut. Ennen muuttoa vertaistukea hakiessani melko moni sanoi että jos pitäisi valita, asuisin mieluummin anopin kuin oman äidin kanssa. Suomen loman kaksi viikkoa äidin katon alla osoitti saman - meillä on täällä hyvä tiimi kasassa eikä kukaan käy kenenkään hermoille, ainakaan kovin usein!

Okei, täytyy ehkä vähän paljastaa että me ei ollakaan asuttu ihan samassa asunnossa, vaan anopilla on huone ja kylppäri alemmassa kerroksessa. Se lähtee töihin aamulla puoli kuudeksi ja palailee joskus iltapäivällä, mutta ellei sillä ole jotain asiaa meille niin yleensä se ei tänne kiipeä - paitsi jos on nätti ilma, silloin se saattaa tulla lukemaan lehteä parvekkeelle, mutta usein se tekee senkin ihan alimmassa kerroksessa. Keittiötäkin se käyttää ainoastaan viikonloppuisin, koska se syö aina töissä ja alakerrassa sillä on jääkaappi. Asiaa ihmetellessäni Stefan sanoi että se on aina ollut sellainen - ei ole ongelmia olla seurassa mutta viihtyy erittäin mainiosti myös yksin!

Niinpä, asuihan se kotikotonakin yksin, miten se olisikaan nyt yhtäkkiä muka muuttunut läheisriippuvaiseksi. Se taitaa myös ymmärtää että me nuoret ihmiset tarvitaan paljon omaa rauhaa (tai ainakin suomalainen minä, keskieurooppalaisillehan tätä läheisempikin asumismuoto on ihan normaali) ja jos se sitten kuitenkin sattuu olemaan meidän kanssa, ärsyynnyn hyvin, hyvin harvoin. Mehän ei saatu tuoda tänne pyykinpesukonetta ettei se mene lingotessaan lattiasta läpi (joojoo!) ja anoppi pesee meidänkin pyykit duunissaan ja se mua hieman ärsyttää, varsinkin kun se ei usko ettei niitä tarvitse jaotella täysin värilleen. Kuivuriin mun vaatteet ei onneks ole vielä eksyneet!

Loma Suomessa näytti tosiaan sen että mäkin selviän yhteiselosta paremmin anopin kuin oman äitini kanssa! Anoppi onkin sanonut että minä olen jo omat lapseni kasvattanut, ei mun tarvitse teidän lastenkasvatukseen puuttua joka oli musiikkia mun korvilleni! Suomessa ihmisiltä kun herui melkoisen paljon arvostelua monesta asiasta enkä kyllä tiedä kestäiskö kukaan asua ihmisen kanssa, joka kokoajan hieman negatiiviseen sävyyn kommentoisi mitä ikinä teetkin.

Ne Suomisukulaiset odottais edelleen vaan sitä lomapostausta, mutta mun oli nyt pakko kirjoittaa tämä ensin koska anopilla alkoi tänään loma, joten voi olla että seuraavat pari viikkoa eivät välttämättä olekaan yhtä ruusuisia kuin yhteiselo tähän asti! Jos Schwiegermutterista (= anoppi) kuoriutuukin Schwiegermonster, voin tulla lukemaan tätä ja muistelemaan kuinka mukavaa meillä joskus oli! Nojoo, vähän hankala uskoa mutta never know, kirjoittelen tästä lisää tositarinoita sitten jos elo tosiaan radikaalisti muuttuu!

Turisti omassa maassaan

On ihanaa olla kotona, vaikka vain täällä väliaikaiskodissakin. On ihanaa kun illalla tulee pimeä eikä nukkumaan mennessä tarvitse vetää peittoa pään yli. On ihanaa kun ovet aukeavat oikeaan suuntaan ja valonkatkaisijat toimivat niin ettei Lucaskaan menetä hermojaan niitä painaessaan. Til Schweiger narisee telkkarissa ihanalla saksallaan ja Trivagon mainos on jälleen miellyttävä, ei omituinen.

Kukaan ei ole niin suomalainen kuin ulkosuomalainen, kirjoitti Italiassa asuva Leila. Suurin osa kolahtaa kyllä aivan sataprosenttisesti, osasta taas olen täysin eri mieltä. Satuin lukemaan tämän juurikin Suomessa ollessani ja tajusin taas kuinka hankalaa onkaan olla ulkosuomalainen - kotona haet Ikeasta tiskiharjan kun ei normaalista kaupasta löydy ja Suomessa tiskatessa mietit että olisipa kiva kun olisi se tiskisieni.

Oon tosi sopeutuvainen ihminen ja voisi myös olettaa että 20 vuotta Suomessa ja vaivaiset viisi ulkomailla asuneena ei synnyinmaahan palatessa mitään ongelmia olisi. Varsinkin koko ikänsä kotimaassaan asuneiden on hieman hankala käsittää miten joku tuikitavallinen asia voikin olla niin ihmeellinen - esimerkiksi juurikin se jatkuva valoisuus. Meillä aurinko laskee vuorten taakse yhdeksän maissa, kymmeneltä on aivan säkkipimeää ja minä rakastan sitä. Yritin olla taas mahdollisimman hissukseen ihmetyksineni ettei kaikki ärsyyntyisi, mutta valoisuutta en voinut miettiä pelkästään itsekseni. Siitä joku kommentoikin hyvin - Suomen talvi on niin pimeä että sitä kesän valoa osaa todellakin arvostaa. Eikö ketään suomalaista muka ärsytä se?

Loma oli ihana, mutta kaksi viikkoa erossa Stefanista raastoi kyllä aika pahasti, sekä mua että Lucasta. Jälleenkohtaaminen Münchenin lentokentällä olikin yksi viime aikojen ihanimmista tapahtumista, varsinkin niiden Suomessa vuodatettujen hyvästikyynelten jälkeen. On ikävää kun on ikävä ja vähän vielä ikävämpää siitä tekee se, että melko harva oikeasti ymmärtää miksi jotkut asiat ovat niin hankalia. "Kokee olevansa ulkomaalainen, sekä Suomessa että nykyisessä asuinmaassaan". Täällä on koti, täällä olen onnellinen, mutta en tiedä milloin tulee aika jolloin osaan sanoa olevani paikallinen. Ei ehkä koskaan.

Kello 00:00. Siis miten tuolla kuuluis nukkua!

Stefan vapaili vielä meidän paluun kunniaksi joten lienee ymmärrettävää etten ehtinyt enkä tahtonut näpytellä tietokonetta. Juttujahan mulla olis taas vaikka ja kuinka, ihan ensimmäiseksihän kaikki sukulaiset tahtois lukea ja nähdä otoksia meidän lomasta joten se täytynee hoitaa alta pois sitten heti seuraavaksi! Jos on jotain muita toiveita niin kertokaa, nyt kun Stefanin loma on ohi ja remontissa on sellainen ihan ammattilaisten välivaihe ettei musta ole oikein auttajaksi on mulla huomattavasti enemmän aikaa taas teillekin. Onneks, on ollut jo kova ikävä kaikkia ihania blogeja! Nyt pihalle nauttimaan viimeisestä viileämmästä päivästä, huomiseks on luvattu 36 astetta, oivoi!